Tämä oli tilanne vuosi sitten, kun purin ällistystä ja pahaa oloa keskustelupalstalle:
"Oma mies ilmoitti eilen, lähes kolmen vuoden seurustelun ja puolen vuoden kihloissa olemisen jälkeen, ettei oikein tiedä rakastaako minua enää. Tunteet ovat muuttuneet lähinnä kaverilliseksi, eikä tunne minua kohtaan enää samanlaista intohimoa, kuin ennen. Hän haluaa vielä miettiä tunteitaan ja ajatuksiaan, kun ei tiedä mitä oikein tuntee. Lähdenkin tänään ystäväni luokse setvimään omia ajatuksiani ja antaen miehelleni tilaa ja aikaa.
Tuntuu todella pahalta. Kuinka ihminen, joka on sanonut rakastavansa minua enemmän kuin mitään, voi yht'äkkiä ilmoittaa, kuin salama kirkkaalta taivaalta, etteitunne enää niin kuin ennen. Ja minä rakastin kaikin voimin, rakastan vieläkin. Ihminen, jonka kuvittelin vielä viikko sitten olevan tulevien lasteni isä.
Kuitenkin meillä on vielä lämpivät välit. Hän halaa minua kun itken, ja koittaa lohduttaa. Sanoo, että hänestä tuntuu pahalta nähdä minun kärsivän, miettii olisiko pitänyt jättää sanomatta ja koittaa selvittää tunteensa ilman että olisi kertonut minulle. Rakastan häntä niin pohjattomasti.
Vaikkei erosta ole vielä päätetty, tuntuu että elämäni on hajoamassa palasiin. Kuinka jaksan jatkaa yksin, kuinka pystyn muuttamaan omaan asuntoon, ja elää ilman häntä. Kauanko epätietoisuutta kestää ja riittääkö voimani enää, jos mies lopulta ilmoittaa ettei enää halua olla kanssani. Tuntuu että maailma kaatuu niskaani enkä vain saa kaikkea kasaan.
Miten minä selviän? "
Reilu vuosi on kulunut. Viikko tuosta kirjoituksesta eteenpäin se mies kertoi, kysyttyäni tulevaisuudestamme, että ei näe meillä tulevaisuutta. Sormukset otettiin pois ja aloin asunnon hakuun. Asunnon löysin ja muutinkin eropäätöksestä muutaman päivän jälkeen pois yhteisestä kodistamme.
Se, että viikon odottelin mieheltä ratkaisua, tuntuu nyt jälkeenpäin typerältä. Siinä vain elättelin toivoa tyhmyyksissäni ja toivoin että mies "tulisi järkiinsä". Tunsin silloinkin olevani aika arvoton, miehellä on valta päättää minunkin tulevaisuudesta. Silti kiltisti odotin vastausta. Eipä tuo mies sitä olisi kertonut sitä varmaan, ellen olisi sanonut että nyt on pakko saada tietää. Kummaa, kuinka vieläkin muistan missä kohtaa asuntoamme se tapahtui, miltä se kaikki tuntui sisälläni. Olo oli arvoton ja tyhjä.
Itseasiassa vasta siinä vaiheessa se kaikki tuli tajuntaani. Siitä keskustelusta meni noin viisi minuuttia ja soitin vanhemmilleni, että näin kävi. Itkin ja vollotin puhelimessa kuin pikkulapsi. Päätin lähteä vanhempieni luokse muutamaksi päiväksi, keräämään voimia. Ne päivät meni sumussa, kävin saunassa äitini kanssa päivittäin enkä oikein muuta tehnyt kuin nukkunut ja syönyt ja tuijottanut telkkaria. Mutta ne päivät oli tärkeitä. Niistä sain sen voiman, jolla selvisin seuraavat kuukaudet. Se, että sain tuen vanhemmiltani tuntui todella hyvältä, vaikka aikuinen olenkin.
Myöhemmin ystäväni ovat sanoneet, että olen todella vahva. Se johtuu varmasti siitä, että joulun jälkeen jotenkin ymmärsin, ettän en anna sen päätöksen pilata elämääni. Nousen sieltä sumusta ja selviän kyllä. Helmikuuhun asti menin eteenpäin kiukulla. Halusin näyttää entiselle miehelleni ja ennenkaikkea itselleni, ettei se minua lannista, vaan selviän. "Se mikä ei tapa, vahvistaa", kuului mottoni tuohon aikaan.
Pari viikkoa ero päätöksen jälkeen mies itseasiassa alkoi pyytä minua takaisin. Sanoi tehneensä elämänsä virheen, ja nyt tietäisi miten minua kohdella. Olin jo siinä vaiheessa sen verran ylpeä, että en antanut hänelle toista mahdollisuutta. En oikeastaan edes halunnut. Hän oli loukannut minua niin suuresti, että tuskin olisin häneen enää koskaan pystynyt luottamaan. Tuota takaisin mankumista kesti muutaman kuukauden, kunnes hän helmikuun alussa löysin uuden tyttöystävän, jonka kanssa nykyään asuu yhdessä. Olen miehen kanssa nykyään jonkinlaisissa väleissä. Emme tapaa suunnitellusti, mutta jos törmäämme, juttelemme kyllä.
Jälkeenpäin ajateltuna, siedin siinä suhteessa aika paljon. Ajattelin hänen "virheistään" naiivisti, että ei se haittaa, minähän rakastan tuota miestä. Ne "virheet" oli mm. hänen humalahakuinen juominen (pellit kiinni, ja aina välillä sai hävetä) käytöstapojen puute (tämä hävetti useastikin vanhempieni luoda käydessä) itsekkyys ja laiskuus. Minä pidin huolta kodista, minä tein ruoan, koska mies ei osannut. Ajattelin aina että tuo varmasti arvostaa sitä että kun on ruoka valmiina kun se tuli kotiin, mutta useammin sai kuulla, kuinka ruoka on mautonta tai miksei ole sitäjasitä lisuketta jne. Kun pesin pyykkiä, niiin en koskaan pessyt oikeita vaatteita, tai tarpeeksi usein. Kaupassa sai loppuaikoina käydä yleensä itse ja yksin, kun "sinähän tiedät mitä sieltä ostetaan, mitä minä siellä teen". Yhdessä arjen jakaminen ei kuulunut hänen ajatuksiin parisuhteesta. Ajattelin tosiaan useimmiten että en ole hyvä avovaimo, kun en hoida rutiineja hänen haluamallaan tavalla. Vasta erottuani tajusin sen vapauden, että en ole kenenkään renki, huolintajoukko tai äiti. Kaikkea olin sietänyt rakkauden nimissä. Ja viime aikoin aolenkin miettinyt, mitä minä siitä sain kun huushollia hoidin parhaani mukaan harvemmin kiitosta saaneena? En oikein mitään, joskus ehkä "kiva että oot siivonnu"-kommentin. Jälkeenpäin oikein pistää välillä kiukuksi, että mitä kaikkea tein hänen eteen, ilman että hän sitä tuskin edes huomasi tai ymmärsi.
Olen myöskin miettinyt pohjimmaisia syitä eroon. Uskon, että arvoilla, toimintamalleilla ja kommunikaation vähäisyydellä oli meidän tapauksessa paljon tekemistä. Halusimme parisuhteelta eri asioita. Minä halusin sitä arjen jakamista (jota hän ei, yllämainitun tekstin mukaan), mutta en ole oikein keksinyt mitä hän siltä halusi, paitsi sitä että on joku johon turvautua, ettei ole yksin. Hän ei oikein halunnut keskustela ongelmista, tai ei osannut. Jos tuli riitaa, hän koki itkemisen suurimmaksi mahdolliseksi anteeksipyydöksi, eikä sitä että olisi vaikka kertonut, miksi toimi niin kuin toimi. Enkä minä kysellyt tarpeeksi. Annoin periksi. Ei ollut tarpeeksi rohkeutta nostaa kissaa pöydälle. Olin itse liian selkärangaton. Arvomme olivat melko erilaiset. Asiat jotka eniten hiersivät mieltäni oli erimielisyydet miehen ja naisen roolista parisuhteessa ja arvostus/arvostamattomuus koulutusta kohtaan sekä myös se, mitä suhteelta tulevaisuudessa halutaan, joka myös on myös tekemisisä sitoutumisasteen kanssa. Ja itse ajattelin että ei se haittaa. Rehellisyys itselle olisi ollut vaivan arvoista.
Sanotaan, että aika kultaa muistot. No, sitä tässä vielä odotellaan.
Jotenkin tuntuu, että olin aivan väärän ihmisen kanssa. Kuitenkin meillä oli usein hauskaa keskenämme, huumorintajumme osui melko yksiin. Hyvinä hetkinä oli todella mukavaa. Hän vain oli väärä henkilö minulle, emme lopulta kohdanneet aivan täysin.
Vaikka olen jo seissyt omilla jaloillani jonkin aikaa, tiedän ettei eroprosessi ole vielä ohi. Uskon että kaikilla menee erosta toipumiseen aikaa, eikä se tarkoita sitä että vielä olisi tunteita entistä kohtaan. (tämänkin tajuamiseen meni aikansa) Kyse on vain siitä, että maailma järkkyy kertaheitolla perinpohjaisesti, eikä kaikka palaset loksahda takaisin paikalleen heti.
Olen nyt onnellisessa parisuhteessa, jossa arvomme kohtaavat ja asioista uskalletaan puhua. Kuitenkin tiedän että jossain tuolla mieleni porukoilla muutama ratas vielä pyörii eroprosessin tiimoilta. Ja pyöriköön, kyllä ne aikanaan pysähtyy ja ne palaset loksahtaa kohdalleen.
Tämä vain rohkaisuksi kaikille niille, jotka epälevät omaa selviytymistään. Kyllä se elämä kantaa.
