Arvostus vanhempia kohtaan kasvaa vanhetessa. Aiemmin kun vanhempien rakkaus oli itsestään selvyys ja itseisarvo, ei vanhempien rankkaa työtä osannut arvostaa.

Viime aikoina olen oppinut ymmärtämään vanhempiani paremmin. He ovat todella ain aolleet minun avukseni kun olen tarvinnut. Se on varmasti ollut raskasta katsoa vierestä tyttärensä tekevän virheitä. Tai eihän ne nyt minun mielestä virheitä ole olleet, mutta naiivius sokaisee. Jälkeenpäin voin sanoa tehneeni huonojakin valintoja elämässä.

Vanhemmat koittavat kasvattaa lapsestaan yhteskuntakelpoisen ja fiksun nuoren naisen, ja kun teen huonon valinnan, se varmasti mietityttää vanhempaa. Minua ainakin mietityttäisi että mitä en ole tyttärelleni opettanut, että se päätyy tuollaiseen ratkaisuun. Vaikka oppia ikä kaikki. Kaipa sitä kymmenen vuoden päästä on paljon fiksumpi kuin mitä nyt on.

On se varmasti raskasta olla vanhempi, siinä on valtava vastuu onnistua. Lapselleenhan haluaa vain hyvää, se on raskasta aina toimia sen mukaan että pitkällä juoksulla tekee oikeita valintoja. Ja että opettaa lapsen tekemään mahdollisimman oikeita valintoja olemassa olevien tietojen ja taitojen perusteellla.

Kyllä minäkin vielä opin, opinhan?